En tiedä, voiko tätä luokitella yliluonnolliseksi, mutta mulla on lapsesta saakka ollut joku aivan järkyttävä kammo mustia rakoja kohtaan. Joskus kasari- ja ysäritaloissa oli asuntojen nurkkiin jätetty noin sentin mittaiset raot. Pelkäsin niitä kuollakseni enkä suostunut nukkumaan huoneessa, ellei rakoja oltu tukittu jollakin. Nykyisin ei niin kapeat enää häiritsisi, mutta en edelleenkään voi nukkua huoneessa, missä on esim. vaatekaapin ovi raollaan, tai huoneen ovi raollaan mustaan käytävään. En muista koskaan nähneeni painajaisia, että raoista olisi ketään tai mitään kimppuuni käynyt; tää on vain täysin selittämätön pelko. Lieköhän edellisessä elämässä tapahtui jotain aiheeseen liittyvää.

6-7 -vuotiaana olin menossa kaverini luo talvi-iltana kylään. Tie vei metsän halki, ja - tyypillistä tuuriani - pimeimmältä osuudelta olivat katuvalot sammuneet. Pähkäilin risteyksessä aikani yrittäen karistaa pahat fiilikseni ja lopulta päätin jatkaa matkaani. Sitten kuulin kuinka nuoren naisen ääni sanoi hätääntyneenä "Mene." Katsoin ympärilleni, enkä nähnyt ketään. Pian sama ääni kuului uudelleen: "Juokse!" Minähän juoksin ku pikku elukka - takaisin kotiin, enkä mennyt sinne metsään ennen kuin valot oli jälleen korjattu. En edelleenkään ole varma, kuka se oli, mutta myöhemmin sain tietää, että yksi henkioppaistani on nuori nainen.
Yhä lapsuudenkodissa asuessani mulla oli tapana tähyillä iltaisin ja öisin tähtiä. Eräänä iltana näin kolme valoilmiötä, jotka olivat moninverroin suurempia ja kirkkaampia kuin yksikään tähti. Ne liikkuivat ryhmänä, poukkoillen ääneti lähemmäs ja kauemmas. Mulla oli tuolloin halpisdigikamera, eikä sillä saanut kummoista kuvaa napattua. Se oli tärähtänyt ja epäselvä, mutta siitä erottui kuitenkin soikion muotoinen esine mustaa taustaa vasten. Kuvan otettuani valot pysyivät vielä hetken siinä, ja poistuessaan ne lähtivät ylöspäin, kadoten lopulta tähtien sekaan. Kerroin asiasta äidilleni, joka ei uskonut. Aamulla lehdessä luki, kuinka armeijalla oli ollut yöllä jotkut harjoitukset. En kuitenkaan edelleenkään usko, että minkään maan armeijalla olisi tänäkään päivänä hallussaan sellaista teknologiaa, millä voisi lentää niin nopeasti ja ääneti sekä poukkoillen, kuin maan vetovoimalla ei olisi mitään vaikutusta.

Eräässä aiemmassa asunnossani radio meni keskellä yötä itsestään päälle, ja volyymit kaakossa tottakai. Kyseisessä huoneessa ei ollut edes koiria. Molemmat olivat minun ja tuolloisen heilani kanssa makuuhuoneessa nukkumassa.
Sitten on pari unta, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen. Ensimmäisen näin joskus lapsena, ja kerroinkin siitä edellisellä foorumilla. Siinä oli sanoinkuvaamattoman kaunis maailma, missä elin muiden mitä erilaisimpien olentojen kanssa. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden, jota kaikki kunnioittivat ja rakastivat suuresti. En ainakaan muista koskaan eläissäni olleeni niin rakastettu ja hyväksytty, kuin olin tuolloin. Jotakin pahaa kuitenkin tapahtui, ja jokin hyökkäsi kimppuumme. Tämä johtajamme vaati meitä muita pakenemaan sillä välin, kun hän pidättelisi vihollista. Kukaan ei suostunut, vaan kaikki halusivat jäädä auttamaan. Hän sitten teki jotakin, joka halkaisi koko maailman, ja me muut putosimme, ja putosimme, ja aina vain putosimme... Ennen heräämistäni ehdin nähdä hänen haavoittuvan. Säpsähdin hereille sängyssäni, ja pitkän tovin uni tuntui todemmalta kuin mitä tämä maailma oli.
Toisesta unesta en muista muuta kuin lopun, joka oli yksi järkyttävimmistä asioista, mitä olen nähnyt. Putosin jossain mustassa, loppumattomassa tunnelissa, jonka seinämät olivat täynnä valkeita, mitä hirveimmän ja luonnottomimman näköisiä kasvoja. Ne olivat vääntyneet epäinhimillisiin irvistyksiin ja kaikki tuijottivat minua sekä kirkuivat kanssani. Uni tuntui yhtä todelta kuin mitä tuo aiempi oli tuntunut. Pidin sitä tuolloin todellisimpana totena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ikinä tulisi pääsemään pois sieltä. Heräsin kaiketi omaan kammottavaan kirkunaani. En enää muista miten, mutta myöhemmin muistan saaneeni jotain kautta tietää, ettei ihminen voi keksiä unissaan kasvoja, joita ei todella ole joskus nähnyt. Mietin yhä, missähän kirotussa kolkassa olen mahtanut nähdä sellaisia kasvoja.
Nykyisin on ollut melko rauhallista, tosin. Yllämainittujen tapahtumien aikaan en ollut vielä tutustunut yhteenkään jumalaan saati sitten löytänyt omaa polkuani. Heidän tultuaan mukaan kuvioihin kaikki tuollainen epämääräinen, negatiivinen roska on loistanut poissaolollaan, ja vaikka se on joskus yrittänytkin tunkea tiensä elämääni, on se kuitenkin ollut edelliseen verrattuna hyvin lievää. Olen esim. usein nähnyt unia, joissa olen jopa itse tiedostanut, että tämä on unta, ja että tässä olisi ollut potentiaalia vaikka kuinka traumatisoiviin asioihin, mutta joku tai jokin esti mitään tapahtumasta.
Myös eräs 14-vuotiaasta asti minua aktiivisesti seuraillut räyhähenki tai demoni, tai mikä ikinä lienikään, astui ilmeisesti samalla sivuun. Ei ole näkynyt enää vuosiin. <koputtaa puuta>